"Jäämarssi" kertoo jatkosodan aikaisista sotavankileireistä Suomessa. Leirejä oli maassamme kymmenittäin, mutta suurin osa suomalaisista ei tiennyt niistä juuri mitään. Kansallisessa sotahistoriankirjoituksessa aihe on pitkään ollut marginaalinen ja vaiettu.

Dokumenttielokuvan päähenkilöinä ovat muutamat sodanajan keskeiset vaikuttajat sotilas- ja valtiojohdossa sekä vientiteollisuudessa. Heidän kauttaan hahmottuu kuva valtaeliitin päämääristä ja unelmista. Sotavangit joutuivat omalla tavallaan pelinappuloiksi näiden suunnitelmien toteuttamisessa.

Sotavankileirit olivat entisten suojeluskuntapiirien alaisia ja vartiohenkilökunnaksi palkattiin miehiä, jotka eivät olleet rintamalle kelvollisia. Armeija ulkoisti vankileirien hoitamisen ja leirien miehistö kokikin työpaikkansa nöyryyttävänä samalla kun armeija eteni rintamilla voitosta voittoon. Ylimielisyys näkyi vankien tylynä kohteluna. Päällystön antamat käskyt jyrkkenivät, kun vankien määrä kasvoi. Rotuviha hallitsi leireillä sitä enemmän mitä pidemmälle valloitusretki eteni.

Koska puoli miljoonaa miestä oli aseissa, tarvitsi Suomi kipeästi työvoimaa. Vankeja kuljetettiin eri puolille maata työpisteisiin. Sotateollisuus käytti heitä surutta omiin tarpeisiinsa. Työ oli raskasta, muonitus ja majoitus yleensä toissijaista.

Sodan piti olla ohi jo kesän aikana, joten vankileireihin ei satsattu. Katastrofi seurasi nopeasti talven tullessa. Päätökset parannuksiin viipyivät, koska tilanne ei ollut kunnolla kenenkään hallinnassa. Vastuut oli jaettu liian monelle taholle ja nopeaan voittoon haluttiin uskoa viimeiseen asti.

Suomella oli jatkosodan aikana noin 70 000 venäläistä sotavankia, joista kahden ensimmäisen vuoden aikana menehtyi lähes kolmannes. Sodan jälkeen suurin osa vankileirien arkistoista poltettiin. Monet vastuulliset henkilöt pakenivat tai yrittivät paeta maasta. Väärinkäytöksistä jaettiin tuomioita, mutta useimmat sotarikokset eivät tulleet koskaan ilmi.

"Jäämarssi" avaa näkymän historiamme kiistellyimpiin vuosiin. Uudet tutkimukset ja arkistolöydöt täydentävät kuvaa suomalaisesta sodankäynnistä. Näiden tapahtumien omaksuminen kansalliseen tietoisuuteen on antanut odottaa itseään jo seitsemänkymmentä vuotta.